Poika heräsi rytinään. Puut hänen maakuupaikkansa peittona olivat suhisseet jotain tapahtuvaksi jo puoli päivää, mutteivät olleet tohtineet herättää poikaa vain huolestuttaakseen tätä. Keskenään hiljaa he paistattivat kaunista päivää ja heräileviä varjoja. Olivat tottuneet Pojan aamuäreyteen ja antoivat pehmeän ruohomaton tuudittaa häntä.
Korkea vihellys toi Pojan takaisin matkoiltaan unimaasta. Hän avasi silmänsä auringonpaisteeseen ja sulki ne samoin tein. Herääminen ei ollut hänen mielipuuhiaan. Etenkään kesken makoisten unien, kuten nyt.
- Mitä minä äänistä välitän, ei nekään minusta, mutisi Poika. Hän käänsi kasvonsa pois auringosta ja palasi uniensa suloiseen maailmaan.
- Varo oksiasi, sieltä se tulee. Jalava katseli taivasta halkovaa valojuovaa. Mikäli Jalavalla olisi ollut kiikarinsa nenällään, joutuisi hän ihmettelemään, miksi pyöreä kiekko vetää liekkijonoa perässään. Ja vielä enemmän tämän päätä vaivaisi, mitä tuo pitkähampainen valkea kani huutaa ja hakkaa lasikuvun sisällä? Vanhan puun mielenterveyden onneksi Leppä ei ollut palauttanut lainaamiaan kaukonäkölaseja.
- Lupaan siivota kun herään, vielä muutama minuutti. Mutisi poika unissaan kun villisti kieppuva kiekko suhahti hänen ylitseen. Jalavat käänsivät katseensa pois eivätkä nähneet kuinka vauhkokatseinen kani pyöri ympäri lasikupua kiekon tunkeutuessa tiheän oksiston läpi, vaappui vinossa toinen puoli maata viistäen kuin siipirikko hanhi toissaviikolla ja lopulta törmäsi suurella rytinällä kahden kukkulan väliin, jonne jäi savuten.
- Olen jo hereillä, täysin hereillä. Ei tarvitse huutaa! Kouluun, kyllä, kouluun menossa. En myöhässä, pihalla jo. Eväät? Jätinkö muka eväät? Pölpötti poika hätääntyneenä pompatessaan pystyyn. Viimeiset sanat hiljenivät kuiskaukseksi hänen jäädessä tuijottamaan maassa ammottavaa höyryävää kääntyneen maan viivaa, jossa madot pakenivat äkkinäistä auringonvaloa takaisin syviin multiin.
- Lupasin etten itke, olen jo iso poika. Isot ei pelkää. Tyynnytti poika itseään ja seurasi katseellaan tumman ruskeaa pelästyneen maan viivaa kohti savuavaa kiekkoa, joka vielä hetki sitten oli liihottanut taivaan halki kuin vallasta syösty kuningas, keräillen toisella kädellä arvovaltansa ja toisella viittansa rippeitä.
- Mistä? Kysyi Poika sanattomana.
- Hrum.. Puhisi Jalava syvään.
- Taivaaltahan se, avusti toinen puista.
- Mikä? Poika ei saanut suustaan kuin yhden sanan kerrallaan.
- Puuh.. Oksa katkesi.
- Käy kysymässä, vastasi jälleen toinen Jalavista, meidän kun on niin kovin hankala liikkua. Kihti varmaan, vai mitä arvelet kuomaseni?
- Kihtipä hyvinkin vanha ystävä.
- Mutta eihän kiekot puhu! Raivostui Poika. Olihan hänet herätetty kesken makoisien unien, jossa hänen eteensä oli ilmestynyt aina vain korkeampia pinoja lettuja.
- Viisas Poika olet, ei sitä voi kiistää, eihän? Kysäisi Jalava toiselta.
- Totisesti viisas. Ja nokkela, mutta myös sikeäuninen. Et huomannutkaan että kiekossa oli matkustaja. Jalavan vielä puhuessa verkkaiseen tapaansa ponnahti savuavan kiekon kupu auki. Poika oli saanut tarpeekseen puiden hitaudesta ja lähti juoksemaan alusta kohti. Samalla toisteli hän itselleen,
- Olen iso poika, isot ei pelkää. Lupasin etten itke, lupasin etten itke.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti